Atomipommi räjähti Akonpohjan raviradan eteläpäässä isona sienipilvenä perjantaina kesäkuun 16. päivänä kello 13.15 vuonna 1972. Akonpohja on taajama silloisessa Saaren, nyttemmin Parikkalan kunnassa, kuutostien varrella, itärajalla.

Kylä säästyi ydintuholta, sillä kyseessä oli tietysti harjoitus.

Suomi osallistui viimeksi lokakuussa Naton ydinasepelotteen harjoitteluun, mutta miksi atomipommeja simuloitiin täällä jo yya-aikana?

Karjalan lennosto järjesti ilmavalvontaharjoituksen Savonlinnan sotilaspiirissä kesäkuun puolivälissä 1972. Siinä perustettiin parikymmentä ilmavalvonta-asemaa, harjoiteltiin tähystämistä ja havaintojen viestittämistä ja koetettiin torjua vastapuolen sissien tuhotöitä.

Mutta sotilaspiirin esikunta järjesti myös näyttävän ”maalitoiminnan” räjäyttämällä Akonpohjassa ydinaseen. Raportista ei käy ilmi mitään perustetta tälle.

Joka tapauksessa tilanne meni näin: harjoituksen johto antoi perjantaina ydinvaroituksen kaikille ilmavalvonta-asemille, koska ”vihollisjoukko oli suorittanut epäilyttävän vetäytymisen aamulla”.

Kello 13.15 neljä asemaa ilmoitti havaitsemastaan ydinräjähdyksestä, suojelu-upseerit laskivat räjähteen suuruuden ja vaikutusalueen, ja yhdelle asemalle annettiin ydinasehälytys.

Akonpohjassa ilmavalvontakomppania, Saaren palokunta ja SPR:n ensiapuryhmä pitivät samalla suojeluharjoituksen ja siivosivat ”ydinräjähdyksen” jälkiä samana iltapäivänä.

Atomipommia markkeerasi sotilaspiirin lähettämän kersantti Tynkkysen valmistama ja räjäyttämä polttoaineseos. Yleensä pantiin naftaseos tynnyriin, fosforikäsikranaatti
kaveriksi, tynnyri kaivettiin maahan ja trotyylipanos viritettiin kokonaisuuden alle.

Paikallislehti Parikkalan Sanomissa oli tapauksesta juttukin, jossa mainittiin paikalla olleen yleisöä ja kunnan edustaja. Kuvassa oli sienipilveä muistuttava räjähdyspilvi.

Parikkalan Sanomat uutisoi ”katastrofiharjoituksesta”.

Kertausharjoitusraportissa todettiin harjoituksen onnistuneen hyvin, ainakin mitä tulee ilmavalvontaan. Tosin kolmasosa ilmavalvonta-asemalle sijoitetuista reserviläisistä ei ollut uskaltanut kiivetä ilmavalvontatorniin.

Ydinasepuolta ei kommentoitu mitenkään. Ei arvioitu mahdollisen ydinaseen vaikutuksia joukon toimintaan eikä siviiliväestöön. Ydinhälytykset peruttiin perjantain mittaan, kun harjoituskin loppui seuraavana päivänä.

AKONPOHJAN atomipommi ei ollut ainoa laatuaan noiden aikojen sotaharjoituksissa.

Simuloituja ydinräjähdyksiä, näitä polttoainetynnyreitä, oli 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa useissa sotaharjoituksissa, eikä niitä pyritty salaamaan. Päinvastoin, aiheesta löytyy lehtijuttu jos toinenkin.

Suomessa ei valmisteltu oman ydinaseen hankkimista, mutta tietoja ydinaseen vaikutuksista yritettiin hankkia vaihtelevalla menestyksellä.

Sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto suunnittelivat tuolloin käyttävänsä ydinaseita sekä hyökkäys- että puolustustaistelussa ja tietysti iskuissa selustaan. Siitä pääteltiin, että ydiniskuja voisi kohdistua Suomeenkin, jos sotaan jouduttaisiin.

Puolustusvoimien joukkojen koulutustavoitteissa oli 1950-luvun lopulta lähtien taistelu myös ydinasein varustettua hyökkääjää vastaan, kertoo Jukka Rislakki kirjassaan Paha sektori: Atomipommi, kylmä sota ja Suomi.

Sotilaan käsikirja opasti 1960-luvun puolivälissä, että räjähdykseltä on suojauduttava
poteroon, kuoppaan tai kiven taakse. Ennen taistelun jatkamista piti sammuttaa palonalut, suojata asemat laskeumalta esimerkiksi paperilla ja huiskia saasteet sadeviitalta havuilla.

Kenttäohjesäännössä mainittiin suojautumisen lisäksi muun muassa toiminnan
hajauttaminen ja linnoittaminen keinoina minimoida ydiniskun vaikutukset. Paljonko näihin oli mahdollisuuksia tuonaikaisessa ajoneuvo- ja muuta kalustopulaa potevassa armeijassa, on eri asia.

KÄYTÄNNÖSSÄ ydinasevastustajaa vastaan olisi lähdetty samoilla eväillä kuin muutenkin.

Parissa 1960-luvun alkupuolen harjoituksessa puolustajat polkivat ydinräjähdyksen jälkeen pakoon pyörillä kaasunaamarit päässä.

Näistä toisen harjoituksen loppuraportissa arvosteltiin sitä, että ydinräjähteen aiheuttamat tappiot oli kuvattu pieniksi, eikä mahdollisten psyykkisten vaurioiden määrää arvioitu.

Asevelvollisten ja reserviläisten oletettiin kestävän ydinisku ilman paniikkia, jos tietoa jaettaisiin ja kuri olisi hyvä, kirjoittaa Rislakki. Taistelun jatkamista pidettiin mahdollisena suurista tappioista huolimatta.

Tuolloinen majuri Aimo Pajunen ei uskonut tätä. Myöhemmin kenraaliksi kohonnut upseeri esitti vuonna 1966 kirjassaan Sarjatulta rankkaa kritiikkiä armeijassa vallitsevaa ajattelutapaa kohtaan.

Pajunen epäili, suostuisiko joukko lähtemään vastahyökkäykseen tai pysymään asemissaankaan, jos alueella olisi käytetty ydinasetta tai olisi vaara sellaisesta.

Pajusen mielestä taktisten ydinaseiden käyttö Suomea vastaan johtaisi todellisuudessa puolustuksen nopeaan murtumiseen, vaikka sotaharjoituksissa annettiin toisenlainen kuva. Niissä puolustaja pärjäsi ydinasehyökkääjää vastaan vähintään sisulla.

Puolustuksen murtumisesta varoitti myös eräs 1960-luvun lopulla tehty Sotakorkeakoulun diplomityö.

Tuolloin käytetty taktiikka painotti puolustusaseman pitämistä ja joukkojen pääosan
keskittämistä siihen. Tutkielman mukaan tämä antoi viholliselle otollisen tilaisuuden tuhota puolustajan päävoimat ydiniskuilla. Henkiin jääneiden taistelutahtoa kirjoittaja epäili.

Ylipäällikkökin, presidentti Urho Kekkonen pelkäsi ydinasetta, eikä uskonut asevoimien kykyyn puolustaa maata atomiaikana. Tästä seurasi epäluottamusta kenraaleihin ja haluttomuutta varustaa puolustusvoimia tavanomaisellakaan aseistuksella.

MYÖHEMMIN 1970-luvulla sotilaat alkoivat arvella, että ydinaseita ei sittenkään käytettäisi, ainakaan Suomen suunnalla. Taktisiinkin ydinaseisiin liittyisi nimittäin laajamittaisen ydinsodan riski, ja toisaalta tavanomaisten aseiden teho ja tarkkuus kasvoivat koko ajan.

Puolustusvoimat alkoi keskittyä tavanomaiseen sodankäyntiin, eikä ydinsotaan enää
varauduttu. Rislakin mukaan joukkotuhoaseet jätettiin pois sotaharjoitusten
tilannekuvauksista 1970-luvulla. Simuloitujen atomipommien paukuttelu harjoituksissa, kuten Aimo Pajunen asian ilmaisi, loppui myös.

Ydinasetutkija Stefan Forss kertoo, että vuodet 1990-1994 puolustusvoimia komentanut amiraali Jan Klenberg piti operatiivista puolustussuunnittelua ydinsotaa varten mahdottomana, sillä ydinsodassa kaikki muuttuisi täysin arvaamattomaksi. Siksi tästä suunnittelusta hänen kaudellaan luovuttiin, säteilyltä suojautuminen toki poikkeuksena.

Samaan aikaan esimerkiksi Ruotsissa koulutettiin edelleen asevoimia käymään sotaa myös ydinaseympäristössä.

Panssarijoukoilla säilyi kuitenkin valmius toimia ydinlaskeuman ympäristössä – ja tämä johtuu itäisistä kalustohankinnoista. Suomen käyttämissä T-55 – ja T-72 -tankeissa ja BMP-rynnäkkövaunuissa oli suojausjärjestelmät säteilyiskua ja ydinsaastetta vastaan, koska se kuului Neuvostoliiton taisteluoppiin.

Panssariprikaatissa ei erikseen harjoiteltu ydinsotaa varten, mutta siellä palvelleen everstiluutnantti evp. Olli Dahlin mukaan vaunujen suojausjärjestelmän käyttöä opetettiin varusmiehille ja henkilökunnalle. Ajan mittaan nämäkin koulutukset alkoivat jäädä muiden harjoitusten varjoon.

NYT YDINASEILLA vihjailu on palannut Venäjän ja Yhdysvaltojen retoriikkaan, ja Naton jäsenenä Suomen viimeinen turva on ydinasepelote.

Atomipommeja ei kuitenkaan ole ryhdytty uudestaan simuloimaan sotaharjoituksissa.
Sotilaan käsikirjassa löytyy silti, muun opin ohessa, kappale ydiniskulta ja -saasteelta suojautumisesta.

Naamari päähän, suojaan poteron pohjalle ja hälytyksen jälkeen säteilevän pölyn harjaaminen varusteista ovat edelleen käypiä ohjeita.

Tältä Akonpohjan raviradan alue, ”atomipommin maali” näyttää nykyisin. Kuva: Ahti Kaario